Kaksiteräinen tikari

Olen osa unta:
Se sekoittuu usvaan
hölynpölypilveen
josta vaikea on saada selvää.
pieni kirkas hetki
toisen unessa

Olen olemassa
vaikka vain muisto kosketuksesta
toisessa todellisuudessa
kaukana täältä
ilman aikaa

En tiedä tietä sinne
vaikka voin sen tuntea
eikä se paikka kuulu tänne
siellä käydään
ei jäädä

tuskin uskaltaa enään
liitureunalta vilkuttaa
ettei hyppää väärään bussiin
numerot ovat hukassa

Ei tiennyt että hymy
voi jättää niin syvät arvet
ei kai pysty mihinkään vakavaan
tikarissa oli terä kummassakin päässä

Tunne on kai liian suuri tähän maailmaan
ainakin yhden ymmärtää
jokainen yksinäinen aamu repii kahtia
tahdon vain rakastaa

Nöf Nöf IIK!

Synnyn likaiselle lattialle.
Äitini on kahlittuna.

Imen tissiä.
Sisareni yrittävät talloa jalkoihinsa.
Meidät viedään pois.
Saamme syödä harmaata roskaa.
Kasvan sillä nopeasti vaikka vatsaani sattuu.
Kasvaessa tila pinenenee.
Melkein loppuu.
Talvella palelen.
Kesällä kärsin kuumuudesta.
Onneksi se loppuu ennen kuin aavistan mitään.
Meidät laitetaan jonossa kulkemaan.

Edessä olevani tippuu verilampeensa.
Sitten kaikki pimenee.
Näin minusta tuli äitien tekemä eines.
Puolet ruumiistani menee roskiin.
En olisi halunut elää tätä elämää.

Kylmä

Ulkona on kylmä.
Ei se johdu pakkasesta.
Se johtuu ihmisistä.

Olenko ihminen?
En tunnista itseäni tämän rodun edustajaksi.

Haluan pois.
Mutta en kestä yksinäisyyttä enkä pimeää.
Tahto on heikko yrittämään.

Pakko!
Pakko!
Pakko!

EIKÄ OLE!
HUUDAN TAKAISIN!

Löydän vielä kanavan auttaa.
Tuolla täytyy olla jotain järkevää.
Kaikki ei voi olla itsekkäitä.
Jokainen ei voi olla tappaja.
Kaikkien ei tarvitse alistaa.

Vai pitääkö?