Kaksiteräinen tikari

Olen osa unta:
Se sekoittuu usvaan
hölynpölypilveen
josta vaikea on saada selvää.
pieni kirkas hetki
toisen unessa

Olen olemassa
vaikka vain muisto kosketuksesta
toisessa todellisuudessa
kaukana täältä
ilman aikaa

En tiedä tietä sinne
vaikka voin sen tuntea
eikä se paikka kuulu tänne
siellä käydään
ei jäädä

tuskin uskaltaa enään
liitureunalta vilkuttaa
ettei hyppää väärään bussiin
numerot ovat hukassa

Ei tiennyt että hymy
voi jättää niin syvät arvet
ei kai pysty mihinkään vakavaan
tikarissa oli terä kummassakin päässä

Tunne on kai liian suuri tähän maailmaan
ainakin yhden ymmärtää
jokainen yksinäinen aamu repii kahtia
tahdon vain rakastaa

Nöf Nöf IIK!

Synnyn likaiselle lattialle.
Äitini on kahlittuna.

Imen tissiä.
Sisareni yrittävät talloa jalkoihinsa.
Meidät viedään pois.
Saamme syödä harmaata roskaa.
Kasvan sillä nopeasti vaikka vatsaani sattuu.
Kasvaessa tila pinenenee.
Melkein loppuu.
Talvella palelen.
Kesällä kärsin kuumuudesta.
Onneksi se loppuu ennen kuin aavistan mitään.
Meidät laitetaan jonossa kulkemaan.

Edessä olevani tippuu verilampeensa.
Sitten kaikki pimenee.
Näin minusta tuli äitien tekemä eines.
Puolet ruumiistani menee roskiin.
En olisi halunut elää tätä elämää.

Kylmä

Ulkona on kylmä.
Ei se johdu pakkasesta.
Se johtuu ihmisistä.

Olenko ihminen?
En tunnista itseäni tämän rodun edustajaksi.

Haluan pois.
Mutta en kestä yksinäisyyttä enkä pimeää.
Tahto on heikko yrittämään.

Pakko!
Pakko!
Pakko!

EIKÄ OLE!
HUUDAN TAKAISIN!

Löydän vielä kanavan auttaa.
Tuolla täytyy olla jotain järkevää.
Kaikki ei voi olla itsekkäitä.
Jokainen ei voi olla tappaja.
Kaikkien ei tarvitse alistaa.

Vai pitääkö?

Synkkyydestä valoon

Liikaa viinaa.
Liikaa töitä.
Liikaa kamaa.
Liikaa öitä.

Ei enään lisää velkaa.
Ei myrkytettyä ruokaa.
Vaan oma sänky
ja lämmintä huopaa.

En jaksa enään loisia.
Enkä huonoja naisia.
Yksin juotuja tuoppeja,
niitä krapulan nuotteja.

Ei enään kellon herätystä.
Ei enään turhaa sivistystä.
Vaan kaipaan piristystä.
Ehkä niskasta nipistystä.

Kuumaa saunaa ja ajatonta aikaa,
jolloin voi ystävien kanssa nauraa.
Ei turhaa pingotusta.
Olemassaolon suremista.
Jokainen saa tehdä omat päätelmänsä musta.

Antaa auringon paistaa.
Puistot vihreäksi laittaa.
Ja kesän pisimmän meille aloittaa!

Mitä tapahtuu?

Mitä tapahtuu?
Missä menen?

Poika hurrikaanin keskellä.
Hetken tyynessä.
Pian matka jatkuu,
Mutta minne??

Takaisin en enään jaksaisi mennä.
Tulevasta en mitään näe.
Pelkkää sumua näkyy edessäpäin.
Painostusta monelta suunnalta.

Pitäisi olla.
Pitäisi tehdä.
Pitäisi kuolla?

En välttämättä pysty olemaan kuin pitäisi.
Enkä halua olla niin kuin halutaan.
Vaikka siihen yritetään pakottaa.

Antakaa lipua kohti omaa satamaa.
Missä ikinä se sitten onkaan....
Jos et välitä sumusta.
Purjehtisitko hetken vierelläni?

Hyvästit

Tämä on hyvästini sinulle, joka halusit kaiken rakennetun heittää menemään.

En sitä käsitä tai halua ymmärtää,
mikä tekee ruohosta sillä puolella vihreämpää.
Kaikki ne kesäyöt piilossa muulta maailmalta jäi ikuisesti sydämmeen.
Yöuinnit kahden, kuin olisimme olleet yksi.
Kehosi tunnen paremmin kuin tien kotiini.
Naurusi kaikuu vieläkin aamuisin korvissani,
sinä punaisena hetkenä ennen kuin herään.
Muistosi ei tule koskaan häviämään.
Sen säästän kultaisessa lippaassa sydämmeni alttarilla,
josta sitä ei kukaan voi varastaa.
Yhtenä kalleimmista aarteistani.
Kyynelein sen suljen.
Vaikka tiemme tuskin enään kohtaa.
Jäi meille sielu yhteinen.
Muista se.

Unessa en ole yksin

Miksi en sitäkään saa?
Pyörin, tuskastun, väsyttää,
mutta täysin valveilla taas aamuun asti.
Ei auta lääkkeet.
Ei auta viina.
Kynttilää tuijotan.
Miksi siis on tuomittu valvomaan?
Vain hiljaisuus seurana.
Unessa en ole yksin.
Siellä olen sinun kanssasi.
Haluan nukahtaa.
Unohtaa hetkeksi tämän maailman.
Olla vapaa ilman rajoituksia.
Ilman huolia.
Vain me kaksi...
Vaikka en sinua tässä maailmassa vielä tunnekkaan.
Tiedän että vielä kohdataan.
Toivottavasti ei ohi kuljeta...